Nyt se sitten tapahtui... Erottiin. Olisin kuvitellut että joudun ihan järkyttävän masennuksen valtaan, mutta tää on mennyt ihan hyvin. Siitä on nyt jokunen päivä, itkenyt oon aika vähän. Pahimmalta tuntuu se, että vaikka ite olin se joka sen sanoi ääneen, niin Kalle oli se joka koko homman aiheutti. Mun tietämättään se oli varautunut eroon niin että oli tehnyt jo paljonkin tuttavuutta toisen kanssa. Se sattuu, jos jokin.

Syy miks mulla on ihan hyvä olla on varmasti siinä että en oo ollut onnellinen vähään aikaan. Tai oon luullut että oon onnellinen, mutta se on vaan sitä että kaiken paskan selittää sillä että 'tää nyt vaan kuuluu asiaan et on vähän tämmöstä'. Neljä vuotta me seurusteltiin, ja vaikka se ei ole pitkä aika verrattuna moniin muihin päättyviin suhteisiin, se kesti kuitenkin niin kauan siitä ajasta jonka olisi voinut elää täysillä. Kaiken lisäksi lihosin suhteen aikana paljon. Se laittaa itsetuntoa alas ihan älyttömän paljon. Varsinkin ku tää mun korvaava ihminen on puolet mun pituudesta ja leveydestä. Ja helvetin kaunis.

Miltäköhän se tuntuu olla se ihminen johon siirrytään  pitkän suhteen jälkeen...? Ite en luultavasti sitä kestäis. Tuntisikohan sitä ittensä vaan täytteeks siinä tyhjässä kohdassa minkä se toinen jätti? Ja miks ihmeessä mä mietin miltä siitä muijasta tuntuu???! Munhan sydän tässä rikottiin ja se saa ihmisen jota rakastin joskus ihan älyttömästi, viimiset kuut se rakkaus oli enemmän pakkomiellettä, tottumusta ja yksinjäämisen pelkoa. Ja nythän mä jäin yksin.

Tulee omituinen luuseri-olo kun jää yksin. Niin moni mun kavereista seurustelee ja nyt oon yks niistä harvoista kaveriporukassa joka on yksin. En käytä sanaa sinkku koska vihaan ihan tosissani sitä sanaa. Ja nyt mä en sano että sinkut olis jotenkin luusereita, vaan ite tunnen itteni sellaseks. Tavallaan se epäonnistuminen jossain ja se ettei saanut pidettyä sitä suhdetta yllä on jotenkin niin... en tiiä. Mut eihän mitään mikä ei ole tarkoitettu, ei sitä voi pitää yllä väkisin.

Yks asia mikä mua on lohduttanut ihmeen paljon on mun perhetuttuni sanat: "Jos teidät on tarkoitettu yhteen, niin kyllä te yhteen päädytte". Vaikka en kohtaloon sinäänsä uskokaan, niin ajatus siitä helpottaa.

Saatan vaikuttaa tosi naiivilta, antakaa anteeksi, erosin juuri ihmisestä joka oli mulle ensimmäinen niin monella tapaa. Erityisesti siinä etten ikinä rakastanut ketään samalla tavalla kuin sitä. Kaikki loppuu aikanaan :'(

 

Tentti takana mutta ei helpotusta näkyvissä. En millään oo tottunut tällaseen menoon, oon aina ollut pienoinen alisuorittaja... Lukenut aina sen verran kun on ollut pakko, mutta jostain syystä aina selvinnyt ja ihan kiitettävästi.

Posti toi tänään cdn, ihanaa.. Rakastan musiikkia! Nyt stereoissa pauhaa Scissor Sistersien uusin, ihan hyvältä kuulostaa, tietenkin aika menevää... Kuuntelen lähinnä sellasta oikein melankolista musiikkia, levyhyllystä löytyy Kentin koko tuotanto, samoin kuin Manicsien, Mew:tä, brittirockia, -poppia. Mut tämän hetkinen helmi kaikista on James Dean Bradfieldin soololevy! Loistavaa, sanoinkuvaamattoman upea levy. Tosi vaikea jauhaa musiikista kun ei ole ketään kenen kanssa väitellä aiheesta... oon liian paljon samaa mieltä itteni kanssa :)

Kentissä on joku tosi outo juttu... Oon usein miettinyt että miks ihmeessä mä kuuntelen sitä. Syy on ne sanoitukset. Kukaan ei ole niin nero kuin Jocke Berg. Sen gubben taito saada se kaikki teksti paperille ja yht'äkkiä ne sanat vastaa täysin sitä mitä tuntee ja huhhuh. Eli siis Jocke Berg on jumala, ei rakkaus niinkuin eilen kirjoittelin ;)

Eilen meni vähän liialliseks toi mun romanttisuuden kaipuu. No, joskus tulee niitä hetkiä.

Ei mulla oo kyllä mitään fiksua sanottavaa. Kirjotin äsken ihan järkyttävän mittasen rimpsun tähän tekstiä siitä miten ihmisen ei tulisi tyytyä ja sitten tajusin miten hirveetä paskanjauhantaa osaan harrastaa!! Joten säästän itseni ja muut siltä kidutukselta.

Ei muutakuin tenttituloksia odottelemaan...

Jännä juttu... Huomenna on tentti enkä mä yksinkertaisesti saa mitään aikaiseksi! Aihe on kiinnostava, tätä aihetta oon halunnut opiskella vaikka kuinka monta vuotta, ja nyt kun vihdoinkin mulla on siihen mahdollisuus, ei mitään tapahdu... No joo, ehkä se motivaatio iskee yöllä, niin mulle aina käy.

Tää on mulle ensimmäinen kerta kun teen ajatukseni näinkin julkiseksi. Oon niin monta kertaa ruvennut luomaan omaa blogia (jonkin pakottavan tarpeen ohjaamana), oon päässyt jopa siihen viimiseen napin painnallukseen asti, mutta sitten joku mussa on sanonut että en mä voi jakaa mun tuntemuksiani näin julkisesti. Ihan kuin sitä paljastais itsestään liikaa, vaikka kukaan ei tiedäkään kuka oon... Missään nimessä en ikinä halua että kukaan tutuistani lukis tätä, uskon ettei se sopisi kaveripiirin käsitykseen normaalista.

Edellinen lause kuvaa mua ihan liian hyvin!! Aina miettimässä mitä kukin kaveri tai tuttu musta nyt ajattelis!? Jos edes yhdeksi päiväksi pääsisi eroon tollaisesta ajattelutavasta.

Kauhean vaikeaa ruveta vuodattamaan, yleensä se onnistuu sekunnissa -kauhea itsesensuuri päällä, vaikka luultavasti tätä ei kukaan kuitenkaan lue (ja ihan hyvä niin). Aloitetaan vaikka siitä että kuka mä oikein luulen olevani:

22 vuotta, opiskelen yhteiskuntatieteitä vieraalla paikkakunnalla, 300km päässä kotikaupungista Espoosta. Vaikka viihdyn täällä tosi hyvin, yksinäisyys on se johon en oikeen osaa suhtautua. Vaikka oonkin ollut aina tietyllä tapaa kotihiiri, enkä ole nauttinut jatkuvasta seurasta, niin ennen kuitenkin kaikki oli niin lähellä; vanhemmat, poikaystävä, kaverit, lemmikki ja julkinen liikenne. Täällä se on tehty niin älyttömän vaikeeksi ja kalliiksi! No okei, pyörä kulkee, mutta mites talvella?? En todellakaan aio maksaa 45e kuukausilipusta (vrt. Espoossa, opiskelija 20e ja hilut)!!! Toinen asia mikä mua ehkä pikkusen ihmetyttää on ihmisten sulkeituneisuus.. Ihan totta, oon sitä mieltä että pk-seudulta tai sen ympäristöstä löytyy paljon avoimempaa porukkaa. Täällä ihmisiä tulee ties mistä, suurin osa mun vuosikurssilla on tuntemattomia toisilleen, tulee kaukaa -luulis että sitä halutaan tutustua! Ihmettelenkin että miks aina sanotaan että helsingissä/pk-seudulla ihmiset on niin sulkeituneita; sitä hengaillaan sen oman porukan kanssa eikä ulkopuoliset ole tervetulleita. Tunnen paljon porukkaa muualta (siis minimi etäisyys pk:sta 100km) eikä kukaan oo ollut mitenkään poikkeuksellisen avoin! Jos avoimmuus on sitä että jauhetaan mitäänsanomattomista asioista 10min ja sit ollaan kavereita niin ei kelpaa mulle. Oon niin kyllästynyt jauhamiseen! Ite oon tottunut puhumaan aika avoimesti itestäni, enkä ikinä oo ajatellut että sitä käytettäis mitenkään mua vastaan. Kyllä mä sen paskanjauhannankin osaan, mutta sitä mä vihaan jos se jatkuu vielä kuukausi sen jälkeen kun on käynyt samoilla luennoilla, viettänyt vapaa-aikaa yhessä ja pitää yhteyttä viikonloppuisin. Silloin mun mielestä ollaan jo kavereita jotka voi puhua muustakin kuin säästä ja luentojen sisällöstä tai big brotherista! Osaan kyllä liioitella, mutta perusajatus edellisessä oli se että samassa ajassa missä opin tuntemaan hyvin esim lukiokaverit (joilla oli jo ihan älyttömän tiivis kaveriporukka) niin nämä ihmiset ehkä tietävät että missä päin mä asun... Se siitä.

Oho, tais mennä vähän tilityksen puolelle :)

Katoin eilen sen kolmosen leffan, olikohan se 'rakkautta vain', ja taas tavalliseen tapaan eläydyin 100%:sti. Ah, kuinka ihanaa olis jos poikaystävä koputtaisi mun oveen koko mun suku mukanaan ja kosisi mua sen jälkeen kun se olis pyytänyt faijalta mun kättä...ja vielä portugaliks. Jep, get real. Meijän suhteen romantiikka on sitä että saan viestin (annetaan sen nimeks vaikka Kalle) Kallelta jossa lukee 'meen nukkumaan, oot söpö'. Aijaa.... Missä on rakkaudentunnustukset joita sain vielä pari-kolme vuotta sitten?? Oon miettinyt että onko suhde hyvä jos rakkaudentunnustukset jää aika vähälle, rakastuminen muuttuu välittämiseksi, pelko siitä että toinen on vain tottunut ja pitää sua itsestäänselvyytenä... Jotenkin sitä uskottelee itelleen että niin se kuitenkin menee, ei se huuma kestä. Kalle on kyllä ihminen joka mulle sopii ja kenet mä nään vuosikymmenten päästä kiikkumassa kiikkutuolissa seniilinä pappana mun vierellä, mut toisaalta oon niin nuori, että onhan tässä aikaa antaa sijaa täydelliselle rakkaudelle (jota en varmaan ikinä löydä).

Oon lukenut Paulo Coelhon kaksi kirjaa, Alkemistin ja Zahirin. Ne kaks kirjaa on maailman kauneinta mitä tiedän. Sen kirjat antaa uskoa siihen että on olemassa pyyteetöntä rakkautta joka on tämän maailman liikkeellepaneva voima. Vaikka kirjoissa puhutaan paljon jumalasta (en ole uskonnollinen), se ei häiritse, koska itse voisin allekirjoittaa ajatuksen että 'jumala' on rakkaus. Rakkaus on se joka loppujen lopuksi tulee pelastamaan tämän maailman, ei kristinuskon jumala, allah.. Se mikä meitä kaikkia yhdistää on rakkaus, se on kaiken ylittävä. Mieti sitä.

Kirjat odottavat, tää riitti tältä päivältä :)