Nyt se sitten tapahtui... Erottiin. Olisin kuvitellut että joudun ihan järkyttävän masennuksen valtaan, mutta tää on mennyt ihan hyvin. Siitä on nyt jokunen päivä, itkenyt oon aika vähän. Pahimmalta tuntuu se, että vaikka ite olin se joka sen sanoi ääneen, niin Kalle oli se joka koko homman aiheutti. Mun tietämättään se oli varautunut eroon niin että oli tehnyt jo paljonkin tuttavuutta toisen kanssa. Se sattuu, jos jokin.

Syy miks mulla on ihan hyvä olla on varmasti siinä että en oo ollut onnellinen vähään aikaan. Tai oon luullut että oon onnellinen, mutta se on vaan sitä että kaiken paskan selittää sillä että 'tää nyt vaan kuuluu asiaan et on vähän tämmöstä'. Neljä vuotta me seurusteltiin, ja vaikka se ei ole pitkä aika verrattuna moniin muihin päättyviin suhteisiin, se kesti kuitenkin niin kauan siitä ajasta jonka olisi voinut elää täysillä. Kaiken lisäksi lihosin suhteen aikana paljon. Se laittaa itsetuntoa alas ihan älyttömän paljon. Varsinkin ku tää mun korvaava ihminen on puolet mun pituudesta ja leveydestä. Ja helvetin kaunis.

Miltäköhän se tuntuu olla se ihminen johon siirrytään  pitkän suhteen jälkeen...? Ite en luultavasti sitä kestäis. Tuntisikohan sitä ittensä vaan täytteeks siinä tyhjässä kohdassa minkä se toinen jätti? Ja miks ihmeessä mä mietin miltä siitä muijasta tuntuu???! Munhan sydän tässä rikottiin ja se saa ihmisen jota rakastin joskus ihan älyttömästi, viimiset kuut se rakkaus oli enemmän pakkomiellettä, tottumusta ja yksinjäämisen pelkoa. Ja nythän mä jäin yksin.

Tulee omituinen luuseri-olo kun jää yksin. Niin moni mun kavereista seurustelee ja nyt oon yks niistä harvoista kaveriporukassa joka on yksin. En käytä sanaa sinkku koska vihaan ihan tosissani sitä sanaa. Ja nyt mä en sano että sinkut olis jotenkin luusereita, vaan ite tunnen itteni sellaseks. Tavallaan se epäonnistuminen jossain ja se ettei saanut pidettyä sitä suhdetta yllä on jotenkin niin... en tiiä. Mut eihän mitään mikä ei ole tarkoitettu, ei sitä voi pitää yllä väkisin.

Yks asia mikä mua on lohduttanut ihmeen paljon on mun perhetuttuni sanat: "Jos teidät on tarkoitettu yhteen, niin kyllä te yhteen päädytte". Vaikka en kohtaloon sinäänsä uskokaan, niin ajatus siitä helpottaa.

Saatan vaikuttaa tosi naiivilta, antakaa anteeksi, erosin juuri ihmisestä joka oli mulle ensimmäinen niin monella tapaa. Erityisesti siinä etten ikinä rakastanut ketään samalla tavalla kuin sitä. Kaikki loppuu aikanaan :'(